Inka puolestaan oli koko ikänsä täysi vastakohta Topolle. Siinä riitti virtaa ja intoa, välillä sitten ihan liikaakin. Luonteeltaan Inka oli herkempi ja otti paljon enemmän vaikutteita ympäristöstä ja minusta. Agilityssä Inka ei ollut Topon kaltainen koheltaja vaan suhtautui tähän lajiin hieman rauhallisemmin. Etenimme melkoisen vauhdikkaasti kakkosluokkaan, mutta sitten jouduimme luopumaan lajista Inkan polvivamman takia. Polvi parani kyllä täydellisesti, mutta Inkalle jäi hyppyjä kohtaan jonkinlainen pelko, joten siirryimme kokonaan tokoon.

Tokossa Inka eteni ykkösillä suoraan voittajaluokkaan, mutta sinne meidän ura sitten "tyssäsi". :o) Voittajaluokasta tuli meidän VOI VOI -luokka... Suurin osa ongelmistamme juontaa taas sinne alkuopetukseen. Näin siinä siis kävi, kun vaihdoin Topo-ladan Inka-ferrariin. Inkan suurin ongelma kisatilanteessa oli lähinnä sen paineistuminen, joka johtui minun jännittämisestä... 

PK-lajeista harrastimme Inkan kanssa alkuun hakua. Se olikin Inkan mielestä maailman hauskinta hommaa ja etenimme aika nopeaan jo ilmaisuihin asti, kunnes tämäkin laji jäi jalkavamman takia. Koirahan tervehtyi, mutta nyt kammo jäi ohjaajalle eli en kerrassaan uskaltanut päästää reikäpäänä metsään sinkoavaa otusta irti, kun pelkäsin sen rikkovan jalkansa uudelleen. Inka kun ei esteitä kierrellyt, vaan meni pahimpienkin ryteikköjen ja kivikoiden läpi, vaikka turvallisempaa olisi ollut ne kiertää. ;o) Vaihdoimme toipilasaikana lajin jälkeen ja sitä sitten harrasteltiin, mutta rouvan vauhti vaan meinasi olla liian kova.

Näytelmäkehiä Inka kierteli jokseenkin ahkerasti, mistä osoituksena ovat sen valioarvot. Inka ei ollut mikään "huippu" näyttelykoira ja jättikin areenat Hipulle, kun aikanaan sille lupasin, että jos se joskus saa kansainvälisen valion arvon, ei näytelmissä enää paljoa käydä. Inka ei niin kamalasti kehässä kiertämisestä välittänyt.

Inka hyppynoudossa.