Yksin koskella

Urbaanissa ympäristössä Juhannusaattona

Juhannusaatto on pilalle erakoituneen perhokalastajan juhlaa. Urbaanissakin koskimaisemassa, ja sitähän Pajakkajoen reitin kosket Kuhmossa ovat, saa mennä mielensä mukaan ja nauttia pelkästä pyytämisestä ilman kanssakalastajien väistelyä. Ihme rotua suomalaiset, täytyy päästä Jussiksi saareen makkaranpaistoon vaikka voishan sinne mennä tammikuussakin. Ruuhkat koskilla kuitenkin vähenevät ja sehän passaa allekirjoittaneelle kuin Red Tag harjuksen huuleen.

Takavuosina tuli mentyä yksinäisyyden varmistamiseksi aattona Akonkoskelle. Kuinka hienoa oli saapua rantaan tietoisena voivansa aloittaa pyytämisen milloin huvittaa. Aluksi voi tappaa miljoona sääskeä tyydyttääkseen verenhimonsa ja siten päästää taimenia vähemmällä. Nauttia lempeästä kesäsäästä ja vastarannan humalaisten mekastuksesta. Hah, säikähdittekö idyllin särkyneen? Ei mekastusta vaan parasta A-luokan perhokalastusmusiikkia soljuen alavirran puolella olevilta aaton juhlijoilta. CCR:n maan- ja vedenläheisiä sointuja pienen välimatka vaimentamana.

Nykyisin laiskuuteni päästyä suhteettomiin mittasuhteisiin tulee käytyä aattona Pajakalla missä siinäkin hiljaisuus on lähes fyysistä.

Juhannusaaton 2005 taimen Pajakalta.

Taimenen jallittanut tinseli.

Oi niitä aikoja

Hurjassa nuoruudessani 1990 -luvun alussa olin satunnaisessa kirjeenvaihdossa brittiläisen Alan Bramleyn kanssa. Edesmennyt herra Bramley toimi tuolloin Partridge-koukkutehtaan johtajana. Sain häneltä muutamia mielenkiintoisia koukkumalleja testattaviksi. Yleensä kirje koukkuineen kolahti postiluukusta ensimmäisenä huhtikuuta.

Huonon mielikuvituksen ja sidontatekniikan omaavalle perhojen suunnittelu koukkuihin oli toisinaan haastavaa. Sinnillä selvisin pahimpien luomisongelmien yli. Omalaatuisin koukku, joka ei herättäne kalassa pienintäkään epäilystä huijauksesta - mitä tulee ravinnon suhteen - oli nimeltään Non Visible Hook - Näkymätön koukku. Pussista koukun löytäminen oli hieman ongelmallista – mukana seuranneessa ohjeessa suositeltiin etusormen kastamista ensin pikaliimaan. Perhon vääntäminen tähän erikoiseen koukkuun oli sitten jo helpompaa.

Kesä ”pulkassa”

Kesä meni ja talvi tuli. Nyt on aikaa muistella mitä koskilta ja kesästä jäi mieleen.

Päällimmäisenä kesämuistoissa ovat hienot akkilointi-istunnot kalastuksen lomassa. Nuorison kanssa ruodittiin saaliita, saalistusvälineitä sekä yleistä kalastuskulttuuria armailla koskillamme. Päätelmäni on, että perholla kalastavissa junnuissa elää koskikalastuksen tulevaisuus. Näillä 15 – 18 -vuotiailla vesseleillä on selvä käsitys koskikalastuksen uusjaosta. Huomisen kalastus perustuu mahdollisimman voimakkaaseen lohikalojen luontaiseen lisääntymiseen. Onkikokoisena istutetut kalat eivät heidän mielestään ole paras mahdollinen vaihtoehto kalojen kiusaamiseen. Kuinka niin kiusaamiseen? No kas, junnut ovat omaksuneet tiedon että safkaa saa kaupastakin eikä kalastus ja metsästys enää nykyisin ole heidänkään pääelinkeino. Tästä seuraa että nuoret pyytäjät ovat tarvittaessa valmiita pyydystä ja päästä toimintaan, eivätkä he ole palavasilmäisiä suolanelikoitten täyttäjiä.

Niin…nyt on Timolla kumipohjaiset kahluukengät! Pitoa riittää niin kosteilla, liukkailla kivillä kuin syksyllä maahan pudonneilla lehdillä sekä lumella. Ensimmäiset pari reissua kumipopoilla olivat hieman konstikkaita. Isommilla kivillä steppaillessa pitoa tuntui olevan liikaakin. Meinasin mennä otsalleni kun otin ensimmäisiä askeleita. Kumipohjien ote oli huomattavasti huopaa parempi. Loppupeleissä oli hauska kuunnella massahtavaa ääntä kengän irrotessa kiveltä. Vesielementissäkin kumi pelitti kiitettävästi. Huopapohjaisia kahluukenkiä en enää jalkoihini laita.

- ”Huopikkaat huopikkaat, Maire koettaa piilottaa. Sama se, jätän ne, terve vaan mua ootetaan”

Hikisen pojan kalareissu

Perhokalastus on kokonaisvaltainen kokemus

Hoh hoijaa! Taas aamu aurinkoinen. Aamu ja aamu, kello jo sentään kymmenen. Pitäisi lähteä vaihtelun vuoksi kalaan Saarikoskelle ainaisen Pajakan hämmentämisen sijaan. Kohtuullisen vastenmielistä sotkea fillarilla seitsemen kilsaa parinkymmenen asteen lämmössä. Kyllähän sen hikoilee, mutta aika käy pitkäksi ja kankut heltyy. Vielähän takamuksen kestää vaan se ajankulu. Pitää vaan bongailla kasveja sekä ojan pohjalta käytettyjä sokean miehen sukelluspukuja. Hyi hitto! Tuollakin kolmesataatuhatta kuollutta ennen kuin yksikään on päässyt kertaakaan pitämään onkivapaa kädessään.

Ei auta. Evästä reppuun ja menoksi. Vettä saavillinen mukaan koskelle jossa sitä virtaa veneellä laskea. Vaan kun Saarikosken vesi ei ole jostakin syystä aivan bakteerivapaammasta päästä. Ei inspiroi ottaa itselleen vatsatautia.

Pajakan kohdalla on tullut sotkettua kotoa kolme minuuttia ja olo on kuin tunteja hiki päässä fillaroitua. Ei tuu mitään. Äiti, tule hae poikasi pois ja pelasta tältä ikuisuusmatkalta. Taidan jäädä Pajakalle. Sillan alla kykkii varjossa pois tiehensä.

No joo. Viikkojen sotkemisen jälkeen hikisenä perillä suunnitellulla koskella. Henki kulkee kuin jollakin perverssillä läähättäjällä. Takapuoli tutulle kivelle, litra vettä kitusiin ja tupakki huuleen. Siinäpä sitten kelpaa huohottaa ja alkaa suunnittelemaan kalastusta. Millä perholla, mistä kohtaa ja kuinka syvältä? Niin kuin muka olisi paljonkin vaihtoehtoja raa-assa auringonpaisteessa. Tietysti streameria niskaan peruke hirmuisella lyijymäärällä painotettuna. Hiki lisääntyy pelkästä huitomisen ajattelusta.

Wanhaa tienpohjaa lankeillen niskalle. Ei missään nimessä möljää pitkin etteivät sen vieressä olevat kalat häiriinny ja vaihda kalastuskuntaa. Kolme heittoa ja hikoilu kovenee. PERHO POHJASSA KIINNI KUIN LYIJYLLÄ UPOTETTUNA! No niinhän se tietysti onkin. Hyvin tyypillistä että ahneus voittaa aina järjen. Pintaperholla pääsisi miljoona kertaa vähemmällä hikoilulla, vaan eihän se passaa meikäläisen vartalolle. Yläkerran kirjurilla pitää kiirettä.

Uusi perho kehiin edellisen jäädessä maapallon kokoelmiin. Lyijyä vähemmäksi perukkeesta ja vispaamaan. Jälleen kolmannella heitolla tärppää, nyt kuitenkin selän takana koivussa kolme metriä korkealla. Hiki kasvaa ja yläkerrassa kiireet kovenee. Ei tuu mitään! Tulipas sitenkin. Kerrankin romut pois puusta kohtuudella vastatarvikeet mukanaan. Tupakki huuleen ja mietintätauolle elon ihanuudesta. Päivä sekä koski on kaunis ja MINÄ ELÄN perhokalastajan elämää.

Hiet hihaan ja vispaamaan. Muuan heitto alaspäin laskeutuen. Juma! Fisu kiinni hirmuisen virran niskalla ja vaihtoehtoina antaa kalan olla maailman tappiin ottipaikkansa kiven huopeessa, päästää laskeutumaan alaspäin tai kiskoa veijari ylöspäin. Kun kerta aurinko paistaa somasti lämmittäen niin tietenkin kala täyttyy houkutella jalkojen juureen. Enhän minä halua helpolla päästä sekä vaipua lähelle hypotermiaa.

Haa! Kala rantakivillä ja pyytäjä hikipäässä onnesta mykkyrällä. Fisu on puolentoista kilon saman kesän ruskea istari. Sitten monivalintatehtävä, ottaakko kala kyytiin vai päästää kaunistamaan pintaansa. No otanpa mukaan hyvinkin. Kun tönkkösuolattuna syö nälissään vaikka jänistä ja voissa paistettuna sekä kermalla kuorrutettuna pihkarukkaset, niin miksei sitten istukastaimenenkin.

Kaiken kaikkiaan tunne on ristiriitainen. Olisinko pettänyt vanhan koskessa syntyneen kalan tällaisella kelillä. Kukaties jollakin pienellä larvalla olisi onnistunutkin.

Taimen leiripaikalle, ekologisesti lepän oksia pussin pohjalle, kala päälle sekä oksia ylimmä ja maapohjalle varjoon. Tuollaisella järjestelyllä kala säilyy yllättävän hyvin kovemmallakin helteellä.

Vettä omaan koneeseen, seljälleen lämpöisille rantakiville katsellen Luojan meille antamalle, niin siniselle kesätaivaalle.

Pari muuta yhtä vaihtelevaa laskeutumista, hikoilua kaikkine haaveiluineen viisi tuntia ja tulee ikävä ihmisen luo. Siispä kohden himaa helppoutta välttäen ja hikeä lisäten. Helppoutta välttäen koska silmän pahus huomasi tatin. Siitä vaan pusseja perholiivien taskusta handuun ja vidakkoon keräämään. Tatteja oli vain muutama mutta kangasrouskuja sitäkin enemmän ja tietäähän lopun. Sieniä tuli lankeiltua pari pussillista tuhannen hehtaarin alueelta, ja takuulla tarkeni.

Syyspurppura

Koukku: Single Wilson, nro 6 tai 4

Partahäkilä: Keltainen kettu, reilu tukko

Siipi: Alinna puolitoista kertaa koukun mittainen Flashabou Accent, väri pearl, seuraavaksi

kaksi kertaa koukun mittaisena Ice Wing pearl , ylinnä kolme kertaa koukun

mittaisena kunnon tujaus Flashabou dubbing ´ia, väri purppura.

Välimmäisenä siipimateriaalina pelittää niin hopea Flashabou tinseli kuin sama herkku värissä pearly. Raapasee siipeen mitä edellämainituista materiaalivarastosta löytyy.

Lähes samalla kaavalla voi tehdä myös sinisen version valkoisella partahäkilällä. Sinisen siipeen käytän välissä yleensä hopean väristä Wing n´ Flashia.

Syksyn satoa

Jo viitenä vuotena syksyisin yksi streamer on ollut ylitse muiden. Kutuun valmistautuva urostaimen ärsyyntyy kyseisestä viritelmästä kuin härkä punaisesta vaatteesta. Onko tämä kutukalojen härnääminen saati koukuttaminen moraalisesti oikein, on jo sitten keskustelun paikka.